Maailman hyppyreistä Moijille

Keijo Korhonen MM-mitalinsa kanssa kotonaan Moinsalmella.

Savonlinnasta ei löytyne montaa ihmistä, jolta löytyy kaapista MM-mitali, ja vielä vähemmän henkilöitä, joilla sen lisäksi on ollut paikka olympiajoukkueessa. Keijo Korhoselta nämä kummatkin löytyvät. Ja lajikin, ainakin nykyaikaan peilaten, voi yllättää; se on mäkihyppy. Nykyään Korhonen asuu Moijilla, jonne hän muutti Uudeltamaalta puolisoineen vajaa viisi vuotta sitten.

Jokin vimma ajoi pienen, noin nelivuotiaan, pojan mäkeen ja mikään mahti ei häntä sieltä enää pois saanut. ”En muista, että olisin edes nähnyt mäkihyppyä missään, jostain se into vain lajiin syntyi”, Korhonen kertoo, ”Viimeinen niitti oli Veikko Kankkosen olympiavoitto, jonka näin telkkarissa, sen jälkeen se oli menoa!” Alussa äiti oli pojan mukana mäkiä tekemässä ja sitten mäet suurenivat ja niitä tehtiin yhdessä naapurin poikien kanssa. Jossain vaiheessa, kun pojan mieli alkoi hinkua vielä suurempiin mäkiin, vanhemmat alkoivat vastustaa mäkihyppyä, koska se oli heidän mielestään liian vaarallista. ”Joskus mäkeen tuli karattua salaakin.  Olin periksiantamaton ja sain jotenkin vanhemmat vakuutettua, että minussa on ainesta lajiin ja loppujen lopuksi sain vängättyä itselleni ihan oikeat mäkisuksetkin”, Korhonen muistelee.

Korhonen asui lapsuutensa ja nuoruutensa Leppävirralla ja etäisyydet kunnollisiin mäkiin olivat pitkiä. Siitä huolimatta isä kuskasi Kejeä, kuten Korhosta silloin kutsuttiin, ja hänen kavereitaan harjoituksiin Kuopion Puijolle tai Suonenjoen Kyöpeliin monta kertaa viikossa. ”Päivät olivat pitkiä, ensin koko päivä koulussa, sitten iltamyöhään mäessä ja kotona oltiin melkein yöllä. En oikein ymmärrä miten se koulu siinä sivussa hoitui!”, ”Keje” muistelee, ”Alakoulussa kaikki vihot olivat täynnä piirrettyjä hyppyrien ja hyppääjien kuvia ja harjoituspäiväkirjoja kirjoitettiin varmasti ahkerammin kuin kouluaineita”.

Korhonen edusti ensin Leppävirran Viriä, mutta siirtyi sittemmin Puijon Hiihtoseuraan. Leppävirran Viriä edustaessaan Korhonen voitti ensimmäisen nuorten Suomen mestaruutensa vuonna 1974. Lukion jälkeen Korhoselle avautuivat ovet mäkimaajoukkueeseen ja Korhosen ensidebyytti kansainvälisissä kisoissa tapahtui vuonna 1978 Zakopanessa. Mäkimaajoukkueen mukana Korhonen kulkikin aina siihen saakka, kun ura päättyi 26-vuotiaana polvivammaan.  Maajoukkueaika oli ikään kuin ensimmäinen elämä. Siihen kuului paljon harjoittelua ja leirityksiä sekä kotimaassa että ulkomailla. ”Ensilumen leirit Vuokatissa ja Rovaniemellä ovat jääneet hyvin mieliin. Vietimme leireillä viikkoja, ne maisemat todellakin tulivat tutuiksi. Rankkoina matkoina muistan myös Japanin kisareissut, jotka saattoivat yhteen suuntaan kestää jopa 40 tuntia. Ja seuraavana aamuna heti mäkeen!”

”Näin kävi junnuna, kun tulin suksen kärjet edellä rinteeseen, onneksi itse  säilyin ehjänä”, Korhonen esittelee.

Siihen aikaan maailmancup alkoi vasta vuoden vaihteessa Keski-Euroopan mäkiviikolla, missä Korhonenkin oli mukana useita kertoja. Korhosen paras sijoitus mäkiviikolla on kaudelta 1979–80, jossa hän oli Oberstdorfissa neljäs. Uransa merkittävin saavutus on Oslon MM-kisojen joukkuemäen pronssimitali, vuodelta 1982, jonka Korhonen voitti yhdessä Jari Puikkosen, Pentti Kokkosen ja Matti Nykäsen kanssa. Samoissa kisoissa Nykänen voitti ensimmäisen henkilökohtaisen MM-kultansa. Nykäsen voitto toi pientä lisähommaa Matin kämppäkaveri Korhosellekin: ”Matin piti tuoreena maailmanmestarina allekirjoittaa diplomit Norjan juniorikisojen osallistujille. Kotiinlähtöaamuna diplomeja tuotiin meidän hotellihuoneeseemme varmaan 2000 kpl. Matti aloitti kirjoittamaan ja muutamaan nimmarin kirjoitettuaan puuskahti: ”Ei helevetti, ei keretä konneeseen! Kirjoita sinä! Ja minä vetäisin parituhatta ”mattinykästä” diplomeihin. Luulen, että olen kirjoittanut toiseksi eniten Matti Nykäsen nimikirjoituksia tässä maailmassa,” Korhonen naurahtaa. Matin kanssa Korhonen jakoi usein huoneen kisareissuilla ja leireilläkin. ”Matista jäi mukavia muistoja ja tulimme hyvin juttuun keskenämme.”

Urallaan Korhonen hyppäsi pääosin itävaltalaisen Kneissl-tehtaan suksilla. Yhteistyö ja kisamatkat takasivat hyvän saksankielentaidon, jota Korhonen nykyäänkin sujuvasti laskettelee. Korhoselle tarjoutui mahdollisuus kesätyöpaikkaan suksitehtaalle Itävallan Kufsteiniin. ”Tehdas oli kuitenkin osan kesästä kiinni ja Kneissslin tallipäällikkö ehdotti, että menisin siksi ajaksi tarjoilijaksi jonnekin alppiravintolaan. Silloin meni pupu pöksyyn, ja sanoin sitten koko tarjoukselle ’ei kiitos’. Se päätös on kyllä harmittanut jälkeenpäin. Elämäni olisi saattanut saada ihan erilaisen suunnan, jos olisin sinne nuorukaisena matkustanut. Saattaisin asuakin nyt alppimaisemissa.”

Mäkihyppy oli siihen aikaan hyvin suosittua, mäkiä ja harrastajia oli paljon ja maajoukkueen taso oli kova. ”Siihen aikaan piti olla piinkova päästäkseen joukkueeseen, karsinta armotonta”, Korhonen toteaa. Suomen nykyisen mäkimaajoukkueen tila on harmittanut Korhosta jo pitkään: ”Ei olla onnistuttu pysymään kehityksessä mukana, koska harjoitusolosuhteet ovat jääneet -80 luvulle. Varusteissakin ollaan ehkä takamatkalla. Nykyiset hyppypuvut ovat aikamoista pelleilyä, kun sääntöjä venytetään ja kontrolleissa huijataan.  Tähän pitäisi ehdottomasti saada muutos. Ratkaisu olisi ihonmyötäiset puvut niin kuin syöksylaskussa. Näin liito-ominaisuuksien vaikutusta pienennettäisiin ja ponnistustekniikan vaikutus korostuisi.”

Harjoitusolosuhteisiinkin Korhosella on ajatus: ”Tällä hetkellä ainoastaan Lahdessa on ajanmukaiset mäet. Kuopion ja Rovaniemen mäet tulisi ajanmukaistaa mutta julkista rahaa ei liikene näihin hankkeisiin. Pitäisi saada muutama lajista innostunut miljonääri mukaan talkoisiin. Yksi suuri apu olisi tuulitunneli, jonka saisi tehtyä kohtuullisella budjetilla. Sellainen moninkertaistaisi lentämisen harjoitusmäärät ja palvelisi myös monia muitakin lajeja. Myös lapsille pitäisi saada pikkumäkiä, joissa lajiin voisi pienellä kynnyksellä tutustua. Lajin imago pitää saada nostettua takaisin paikalleen ja lajille tulee saada enemmän näkyvyyttä ja vetovoimaa.” Tulevasta kaudesta Korhosella ei ole kovin suuria odotuksia. ”Yhdistetyn puolella valoa on vähän näkyvissä, mutta muuten tilanne on aika synkkä”, Korhonen toteaa. ”Itse en halua valmennukseen puuttua, mutta aina mäkihypystä on hauska keskustella.”